It might have been a rough way learning, And a hard place to land, But the one thing I'm sure of now, I know who I am

Otsikko antaa jo osviittaa siihen mihin tämänkertainen postaus liittyy. Olen saattanut tehdä tällaisen esittelyn itsestäni aikaisemmin, mut enemmän pintaa syvemmälle meiningillä. En nyt tarkoita että lataan pöydälle kuppikoot ja millaiset alusvaatteet on tällä hetkellä päällä, mutta vähän sellaista tietoo, joista jotkut ehkä tietääkin ja jotkut ei. Käsittelen tässä myös hyvinkin pelottavia ja vaikeita asioita, joista moni ei edes tiedä. Ja varoitan jo nyt, tekstiä on pirusti. Aloitetaanpas:

1. Olen kotoisin Iisalmesta, lehmien keskeltä. Eli sataprosenttisesti maalaistyttö henkeen ja vereen. Paskanhaju ei kuvota, fyysisesti raskaat työt ovat mieleeni eikä haittaa jos rakkoja tulee käsiin tai vaatteet menee likaiseksi. Iltalypsylle mennään eikä meinata. Lehmät ovat parhaita kamuja ja maalla sielu lepää. Kotipaikka sijaitsee joen rannalla, josta pääsee vaikka soutaen Iisalmeen. Vanhemmillani on pieni lypsykarjatila, 20 lehmää ja sen lisäksi 2 koiraa (joista toinen myydään) ja kaksi kisulia. Vanhemmat pitävät tilaa vain muutaman vuoden ja lopettavat, koska meistä sisaruksista ei kukaan jatka tilaa eikä siinä itseasias olisi mitään järkeä, koska tila on niin pieni, että sitä pitäisi laajentaa ja siinä tulee vastaan isot kustannukset.

Far-East Movement/ Summer up 2013

Trivium / Tuska 2012

2. Keikat ovat elämäni suola. Keikoilla tarkoitan, et käyn bändejä kattomas. Olen 7 vuotta kiertänyt keikoilla/ festareilla ja musta se on parasta mitä ihminen voi kokea ja nähdä. Livemusa on jotain niin taivaallista verrattuna levyn kuuntelemiseen. Se, että sä näät lempibändis esiintyvän lavalla, heidän fiilis välittyy yleisöön ja koko porukka riehuu ja nauttii musasta aivan täysillä, se on sanoinkuvaamaton fiilis. Sitä ei voi kuvailla millään lailla, se pitää kokea. Sen haluu kokea aina vaan uudestaan ja uudestaan, unohdat kaiken muun mielestäsi ja nautit siitä hetkestä. Ja jo se että sijoittaa rahansa keikkaan tai bändin tuotteisiin tuottaa hyvää mieltä itselleen, koska sillä tavalla tukee bändin toimintaa tosi paljon.

Keikkailu on mulle rakkaimpia asioita, se on mun tapa päästä arjesta pois vähäks aikaa ja odottaa tulevaa innolla. Noiden vuosien aikana on tultu monenlaisia bändejä/artisteja nähtyä, joitakin kerran tai useammin. Enää en varsinaisesti kierrä minkään bändin perässä kuin muutama vuosi sitten, vaan menen bändien keikoille, joita en ole nähny pitkään aikaan ja minne on varaa lähteä. En kadu sitä, että sijoitan rahat mielummin keikkoihin kuin vaatteisiin.

3. Mulla on keskivaikea Dysfasia. Kyseessä on puheen ja kielenkehityksen häiriöstä (jota kutsutaan nykyään kielelliseksi erityisvaikeudeksi), joka on useimmiten periytyvä. Lapsena en osannut puhua lainkaan ja se diagnosoitiin kun olin 5-vuotias. Piirtämisestä tuli mun tapa ilmaista asioita, mut vähitellen puhetta alkoi tulla, kun kävin monta monituista kertaa puheteraupetilla ja viittomakielen tunneilla. En muista niistä ajoista mitään muuta kuin sen että pistin kapuloita rattaisiin enkä ollut kovin yhteistyökykyinen. Puhe oli alkuun niin sekavaa, että siinä ei ollut mitään järkeä. Kehitin oman kielen, joka vain vanhemmat ymmärsivät. esim. Savupiipun käänsin suivapiipuksi. Ihmiset nauroivat ja pilkkasivat mua ja jäin siltä tieltä leikkimään yksin. Nykyään sitä ei edes "huomaa" kun puhun, koska puhe on kehittynyt niin sujuvaksi, mutta se vaikuttaa sitten muissa asioissa eniten, kuten muistiin, vaikeiden sanojen/lauseiden lausumiseen, olen hidas oppimaan, vaikeiden asioiden hahmottaminen/selittäminen/ymmärtäminen. Eli toisin sanoen opin asiat paremmin käytännön kuin teorian kautta. Mulle joutuu vääntämään asiat rautalangasta väkisinkin, se ei tarkoita sitä että olen tyhmä, se ei ole musta kiinni.

Dysfasia ei koskaan parane, mutta sen kanssa voi elää. Olen kiitollinen siitä että koulussa otetaan huomioon erityisvaikeuksia omaavia ihmisiä ja asioissa joustetaan niin että itsellä on hyvä olla koulussa. Vanhemmilla on ollut suuri merkitys tässä asiassa, koko peruskoulun ajan ovat taistelleet oikeuksistani saada helpotusta asioihin ja he kyllä väänsivät sen rautalangasta jos eivät meinaa uskoa! Dysfasia on myös opettanut monenlaisia asioita, kuten ihmisten erilaisuuden hyväksyminen. Se on aivan sama oletko tyyliltäsi punkkari, ihoväriltäsi tummahoinen, kehitysvammainen tai ulkomaalainen, olemme loppujen lopuksi vain ihmisiä. Kukaan ei ole toistaan huonompi tai parempi. Meistä kaikista löytyy "vikoja" eikä kukaan ole täydellinen. En häpeä sitä että mulla dysfasia, se on mun ominaisuus ja osa mua.

4. Luonteeltani olen sosiaalinen, empaattinen ja iloinen. Harvemmin mua kiukuttaa tai olisin epäsosaalisella päällä, mut kyllä niitä välillä on, aina ei voi olla iloinen ja sosiaalinen. Sitä sanotaan että ihmiset, jotka ovat kärsineet elämässään eniten, osaavat arvostaa elämäänsä ja siitä ovat iloisempia kuin ne, jotka eivät ole kokeneet isoja alamäkiä elämänsä aikana. Olla iloinen siitä, että elämässä asiat on kohdallaan eikä ole huolia. Olen yleensä joukon ilopilleri, omana itsenäni.

En tiedä mitä tekisin jos en olisi sosiaalinen. Tykkään tosi paljon tutustua ihmisiin, jutella syvällisiä tai aiheista, joista irtoo juttua toisen kanssa enemmän kuin laki sallii ja kuunnella toisten kertomia juttuja maailmalta. Kasvokkain keskusteleminen on mulle miellekkäämpää kuin puhelimessa puhuminen. Oon aina inhonnut puhua puhelimeen, koska eleitä ja katsekontaktia ei toisesta näe. En tiedä mikä siinä on, se vaan inhottaa. Joitain asioita joutuu hoitamaan puhelimitse, mutta mielummin hoitaisin ne face to face.

Empatian olen perinnyt isältäni. Me molemmat osataan ymmärtää toisia ihmisiä ja meille on tosi usein käynyt niin, että ihmiset ovat tulleet avautumaan asioistansa, oli se sitten tuttu tai ei. Ei vain voi käsittää, miten ihmiset osaavat nähdä meistä että me niitä empaattisia ihmisiä vai onko se vain sattumaa? Oon monesti auttanut ihmisiä heidän ongelmiensa kanssa, olen jopa joutunut tilanteeseen, jossa eräs henkilö halusi tehdä siltä istumalta itsarin... Empatia on häviävä luonteenpiirre ja olen iloinen, että mulla on sellainen ominaisuus.

5. Olen elämäni taiteilijasielu. Mä piirrän, laulan, soitan pianoa ja akustista kitaraa korvakuulolla ja valokuvaan. Piirtelen usein eläimiä, ihmisiä ja kaikkea mitä päähän putkahtaa. Musiikki, elokuvat, fiilis, elämäntilanne, anime/manga ja toisten taiteilijoiden teokset antavat inspiraatiota omaan piirtämiseen ja sen kehittymiseen. Useimmiten olen laiska ja piirrän lyijäritöitä, mut puuvärejä tulee käytettyä joskus, kun innostusta ja motivaatiota löytyy. Piirtämisen tiimoilta olen suunnitellut joskus ihmisille tatuointeja ja bändilogoja. En osaa lokeroida mun piirrostyyliä, mutta oon kuullut monesti, että mun piirrokset ovat tatskamaisia. En siis piirrä piirroksia taustoja myöten, yleensä se kohde ja jotain härpäkkeitä on taustalla.

Laulamisen aloitin joskus 5. luokalla. Mä muistan sen päivän kuin eilisen: Oli laulukoe ja kaikki olivat siitä tosi innoissaan. Suurin osa tytöistä himoitsivat saada laulukokeesta kympin, koska sen sai vain harvat jotka osaavat laulaa. Oli mun vuoro mennä laulaan ja mua jännitti ihan tajuttomasti. Vedin open edessä Bryan Adamsin Heaven - kappaleen. Tykästyin siihen biisiin Idolsien kautta, kun Hanna Pakarinen oli laulanut sitä. Laulettuani oli hetken hiljaista. Viimein ope sanoo:" Wau. Ei tuohon voi sanoa mitään, puhdas 10!". Muut olivat tosi kateellisia kun saivat tietää et olin yks ainoista joka sai kympin :D Mutta siitä lähti mun "ura" musiikin parissa. Olin monissa koulun bändijutuis ja esityksis mukana. Sitten 7. luokalla liityin Iisalmen tyttökuoroon Allegroon, jossa olin 2½ vuotta. Siellä opin monipuolisesti käyttämään ääntä, miten harjoittaa sitä ja kehityin laulamises hurjasti. Kun pääsin 9. luokalle, jouduin jättämään kuoroilut, koska masennus painoi päälle. Olin kuitenkin ilonen, että sain olla osana sitä ryhmää, oppia uusia asioita ja käyttää ääntä paremmin.

 Kitaransoitto tuli siinä kuoroilun välissä. Kävin musaopiston avoimella puolella, klassista soittamas. Tunnit olivat mukavia, mutta masennus painoi päälle ja opetus oli välillä hankalaa, koska ope ei koskaan muistanut mun olevan vasenkätinen......... Opin pieniä riffejä ja joitai biisejä soittamaan (melkein) kokonaan. Nyt se kitara on himas pölyyntymäs.

Peruskoulun jälkeen lähdin musapainoitteiselle kymppiluokalle Otavan Opistoon. Siellä olin vuoden ja sieltä menin toiselle musalinjalle Keski-Suomen opistoon. Musajuttuja oli kiva tehdä, mutta koin ettei se vie mua välttämättä ammattiin asti, vaikka sitä palavasti halusinkin.

Valokuvauksesta innostuin muutama kesä taaksepäin ja vanhemmat ostivat mulle synttärilahjaksi järkkärin. Osallistuin Kälviän Kulttuuriopiston valokuvauslinjalle, mutta kerkesin olla siellä vain muutaman hassun kuukauden, koska masennus meinasi uusiutua. Valokuvaaminen ei kuitenkaan jäänyt siihen. Joskus teen freelancer-töitä kun niitä sattuu tulemaan. Olen valokuvannut häissä, rippijuhlissa, bändien keikkoja, kotialbumeja ja promokuvia pientä korvausta vastaan. Haluan säilyttää valokuvauksen harrastuksena, mutta ei se tietenkään ole haittana jos siitä vaikka tienais ees vähäsen!

6. En voi elää ilman musiikkia.  Okei, moni sanoo näin ja kuulostaa kliseiseltä, mutta eikös se pidä paikkaansa? Kuka tahansa joka rakastaa musiikkia, harrastaa sitä joko soittaen, käy keikoilla tai kuuntelee sitä päivittäin, musaa ei voi olla rakastamatta. Musaa on aina kuunneltu, mut musa alkoi käydä tärkeämmäksi siinä 5. luokalla. Hammerfall ja Cradle of Filth olivat ne e"ensimmäiset" bändit, jotka saattoivat mut kuuntelemaan metallia. Rockiin tutustuin *krhm* Lovexin ja Mötley Crüen ansiosta. Nykyään musamausta on tullut hillittömän laaja, et sitä ei voi kukaan voi uskoa. Nykyään kuuntelen metallin ja rockin lisäksi Korealaista poppia/ rappia/ hip hopia, pianomusiikkia, elokuvamusiikkia, jazzia, klassista ja eri vuosikymmenten rokkia, metallia ja poppia. Jos nyt joku haluu tarkennusta millaista metallia kuuntelen, lähinnä Industrial,-death,- heavy,-speed,- trash,-power,- folk- ja joskus metalcore, mut sen kuuntelu on vähentynyt. Eli melko monen genren edustajan metallimusaa kuuntelen.  Itse oon sitä mieltä, että jos kuuntelee laajalti musaa, on hänellä näkemystä ja tietoa musasta enemmän kuin et juurtuu tiettyyn genreä tai artistia kuuntelemaan.

7. Puolet elämästäni ollut kuin kivisellä tiellä kävelemistä. (HUOM. en hae sääliä tällä, kerron vain mitä olen kokenut) Mua on pahoinpidelty, syrjitty, kiusattu ja olin masentunut yhteensä 6 vuotta. Kävin 4 eri koulussa peruskoulun aikana ja sopeutuminen kouluihin piti aloittaa aina alusta. Masennus puhkesi 5. luokalla. Mua ei ymmärretty kuinka vaikeeta mulla oli, ei ollut ystäviä/kavereita, olin aina yksin. Tuntui, että luokkalaiset vierastivat mua ja pitivät dysfasiaa aivan outona. Kotonakin oli ongelmia.

 Luokka oli aivan liian suuri, 32 oppilasta ja he olivat olleet se sama luokka monta vuotta, joten toisten kaveripiireihin oli jo myöhäistä päästä. Yritin ties mitä, että pääsisin heidän kanssa hengailee, mut se oli vaikeeta. En ollut edes oma itseni. Vasta sitten, kun löysin musiikin ja samanhenkisiä ihmisiä ylä-asteelta, kavereita oli jonkun verran ja löysin jostain välistä sen, kuka mä oikeasti olen. Masennus painoi silti päälle ja ysiluokalla romahdin täydellisesti. En kestänyt olla koulussa, melu sai mut ahdistumaan ja sain joskus raivokohtauksia, kun ihmiset pitivät melua jatkuvasti. Kaikki asiat olivat vaikeita enkä kyennyt käymään koulussa kuin musan ja kuviksen tunnilla, koska ne antoivat voimaa.

Kävin hoitajalla viikottain ja söin lääkkeitä, jotka auttoivat rauttoimaan mieltä ja saamaan unta. Nukkumaanmeno oli vaikeaa ja joskus pelottavaa. Mua kiusasivat äänet, jotka painostivat tekemään itsarin, vahingoittamaan läheisiä tai muuta vastaavaa. Olin kahden vaiheilla, että menen sinne alakertaan ja otan sen leipäveitsen, mutta tarraan kaksin käsin sängystä kynsin ja hampain etten varmasti lähtisi siitä mihinkään. Yöt itkin ja huusin apua ja vanhemmat tulivat aina lohduttamaan ja rauhoittelemaan mua. Ruoka ei maistunut, mikään ei tuntunut missään, olin aivan pohjalla. En tiedä, miltä helvetti oikeasti tuntuisi, mut se tilanne ja tunne tuntui siltä. Ikään kuin mua olisi rangaistu jostain, etten ansaitse mitään hyvää elämässäni ja että mussa on jokin vikana. Päivät lipuivat vaan ja tuntui että tämä on loputon matka, joka ei koskaan lopu.

Nyt kun mietin kaikkea tätä, mitä olen joskus kokenut, on vaikea uskoa kuinka paljon paskaa oli niskassa. Ei kenenkään kuuluisi saavan näin paljon tuskaa, joka kestäisi monta vuotta. Kaikki vain sen takia, ettei kukaan ymmärtänyt mua ja et erotuin joukosta jo sillä, että mulla on tämä häiriö ja olin kotoisin maalta. Muut olivat kaupunkilaispentuja ja tytöillä pyöri mielessä vain kokeet, pojat/ ja meikit. Ne jutut tulivat mulla vasta ylä-asteella, tykkäsin puhua eläimistä ja aivan muista asioista kuin muut tytöt. Masennus alkoi hellittää vuoden 2010 puolessa välissä, kun silloinen poikaystävä jätti mut. Olin toki surullinen siitä, mut mieli ei romahtanut. Totesimme hoitajan kanssa, että mua ei enää masenna mikään eikä ole enää mitään, mistä tarvitsisi puhua. Sain todeta eka kertaa, et ei enää masenna. En ole niin surullinen. Ei tee mieli vahingoittaa itseäni. Olen päässyt masennuksesta yli. kuuden vuoden helvetti on vihdoin ohi.

Olisi ollut paljon muuta kerrottavaa, mutta koska tekstiä tuli paljon, en viiti tehdä tästä romaania. Jos haluutte lisää, nii kertokaa ihmees :)  Olen kiitollinen jos jaksoit lukea loppuun asti! Vaikka noista ajoista on 3 vuotta aikaa, ne ajat vaikuttaa edelleen muhun. Esimerkiksi olen tottunut yksinäisyyteen ja erakkouteen. Teen monia mieleisia asioista yksin. Osaan kyllä hakeutua ihmisten seuraan kun sitä eniten tarvitsen, mut aina sitä ei ole saatavilla. Välillä se on mukavaa, välillä on sellane fiilis et ei haluis olla yksin. Masennus ei ole kolkutellu oville sitten Kulttuuriopiston jälkeen, onneksi. Tuleva talvi tosin vähän karmii että mitä se tuo tullessaan, mutta onneks on rakastavat, välittävät vanhemmat ja ystävät tukena. Ja musiikki, joka on kulkenut vierellä monta vuotta ja kulkee edelleen.