When my time comes

"Oletko kuullut tarinan,

kertomuksen niin uskomattoman?

Se kertoo ihmeellisestä paikasta,

jossa pimeyskin tulvii auringon valoa.

Sinne kuljetaan pilvilaivalla,

portti Taikametsän sateenkaarisillan alla

Siellä kaikki Taikametsän eläimet,

suuret, pienet kaikenkokoiset

yhdessä onnellisina leikkivät

alloissa auringon säteiden kylpevät

Kukaan ei siellä satuta

kukaan ei kahlitse, pidä vankina

kukaan ei hylkää talvipakkaseen

ota omakseen vain kohta jättääkseen

Sinne sinä olet menossa, rakkain arteeni

Silitän hiljaa poskeasi,

kerran viimeisen kuiskaan korvaasi

Enää ei kukaan sinua satuta, 

enää ei tarvitse pelätä, paeta

Siellä jossain olet taas ehjä ja iloinen.

Olet suojassa Taikametsän pienten enkelten."

Tämä postaus tulee myöhässä, mutta meidän 8- vuotias Tiivitaavi nukutettiin viime tiistaina. Se oksenteli ja oli todella huonovointinen, ei ollut oma itsensä ollenkaan. Puhuin äidin ympäri, että nyt on lähdettävä eläinlääkärille, Tiivi ei näytä yhtään hyvältä.  Me lähdettiin eläinlääkärille ja joskus puol neljän aikoihin oltiin klinikalla. Eläinlääkäri otti verinäytteet ja saatiin melko pitkään odottaa, että ne valmistuisivat. 

Ei osattu odottaa et näin tulisi käymään: Tulokset kertoivat, että munuaisarvot olivat nousseet todella korkealle eikä siihen ollut mitään hoitoa kuin lopettaa se. Aivan kuin joku olisi viiltäny veitsellä sydämeen. Tiivi vain makasi laatikossa tosi kipeän näköisenä. Teki pahaa katsoa sitä ja aloin itkemään, myös äitinikin. Lääkäri antoi piikin ja veimme sen kotiin. Kotimatka tuntui pitkältä ja raskaalta, ei tehnyt mieli puhua tai kuunnella musiikkia. En ollut aikoihin itkenyt niin paljon kuin autossa kotiin mentäessä. Toivoin, että Tiivi hyppäisi laatikosta ja olisi täynnä eloa ja intoa, mut ei. En voinut edes katsoa laatikon sisälle..

Sitä ei oikeasti voi tajuta,  kuinka paljon ihminen kiintyy eläimeen ja miten pahalta se tuntuu, kun eläimen aika koittaa. Ei voinut tajuta, että tässä oli rakkaan lemmikin tien pää. Muistojen muisteleminenkin tekee välillä kipeää eikä siitä ole kuin viikko. Onneksi meillä on kaksi muuta karvapalloa, mutta sitä kissaa ei korvaa kukaan. Se oli erityinen kissa. Persoonallinen, rohkea, vahva ja ihana. 

Lepää rauhassa Tiivitaavi..♥

The only time I can sing in tune, Is when I sing a song for you

Isabella

The empty scream

Tribal dolphin

Siinä on pläjäys uusia piirroksia joita olen piirrellyt viime aikoina. The empty scream kiehtoo minua kovasti ja yllätyin miten hyvä siitä tulikaan. Olen säästämässä rahaa uuteen tatuointiin ja tatuoinniksi aion ottaa jonkun piirroksistani, joka on mielestäni tatuoinnin arvoinen kuva ja jolla on jotain merkitystä minulle. Tuo saattaa olla yksi niistä vaihtoehdoista joista saatan ottaa leimattavaks mutta sitä harkitsen vielä pitkään. 

Nyt itse aiheeseen: Olin eilen illalla äitini kanssa tyttökuoro Allegron 15 - vuotisjuhlakonsertissa. Olen laulanut Allegrossa ylä- asteen aikoina ja olin mukana 2½ vuotta. Olisin ollut pitempäänkin, mutta masennus kävi ylivoimaiseksi eikä minulla ollut voimia enää käydä harjoituksissa joten lopetin kuoron kun pääsin ysiluokalle.

Olen harrastanut laulamista pienestä pitäen. Kaikki oikeastaan lähti siitä, kun yhtenä päivänä  koulussa oli laulukoe ja kaikki jännitti sitä hirveästi. Biisiksi olin valinnut Bryan Adamsin "Heaven" koska se oli sopi mun ääneen, hienot sanat ja kappale oli muutenkin upea.  Kun tuli mun vuoro, itsekin jännitin mutta kun avasin suun ja aloin vaan laulaan, jännitys häivisi ja annoin palaa niin paljon kuin lähti. Laulamisen jälkeen ope sanoi lyhyesti ja yitmekkäästi: "Wau. En osaa sanoa mitään, puhdas kymppi!" Olinko edes riemuissani tästä ja jos muistan oikein, mä olin ainut luokalta joka sai kympin laulukokeesta, muut oli aika kateellisia sen jälkeen :D

Kuoroon päädyin, kun olin musiikintunnilla ja jos oikein muistan, oli meneillään joku laulukoesysteemi tai ihan normi tunti. Opettaja piti mun äänestä ja kutsui mut kuoron koelauluihin mistä innostuin kovasti. Jännitin koelauluja ja että mitä tuleman pitää. Kokeissa minun piti laulaa joku itse valitsema kappale, testattiin rytmitajua ja kuinka korkeelle pääsee omalla äänellä. Voin sanoa että koe mun kohdalta ei menny mun mielestä ihan putkeen. Olin koeajalla mutta näköjään en sitten enää ollut kun olin ollut kuorossa jo jonkun aikaa eikä asiasta tullut mitään puhetta.

Kuoron myötä laulaminen alkoi olla  osa  minua entistä enemmänja yksi tärkeimmistä asioita elämässäni. Se, että pääsi kehittämään omaa lauluääntään sekä itseään kuorossa, tekemään töitä sen eteen, esiintymään ja matkustelemaan sekä Suomessa että ulkomailla. Itsensä ilmaiseminen laulamalla on jotain niin parasta mitä ihminen voi tehdä. Alussa mulla oli hieman nasallinen ääni, mutta kuorossa ollessa nasallisuus hävisi, ääni vahvistui ja hengitysharjoitusten ansiosta pääsin paljon korkeammalle laulaan kuin yleensä! 

Kuorossa on neljä ryhmää jotka ovat jakautuneet 1- 2 alttoihin ja 1-2 sopraanoihin. Olin 1. altoissa, ääni oli sopivan matala ja siinä ryhmässä oli hyvä olla. Kuoron aikana koin hienoja asioita kavereiden kanssa ja huomasin oman kehitykseni niiltä ajoilta jolloin ääneni ei ollut niin hyvä ennen kuin liityin kuoroon. Olen siitä kiitollinen kuoronvetäjille ja kaikesta siitä mitä sain kokea kuorossa.

Kuorossa oli paljon nuoria, uusia kasvoja joita en tuntenut lainkaan, mutta olivat sen ikäisiä kun minä ja moni muu minun aikaan oli kuorossa. Ohjelmistossa oli myös muutama tuttu kappale joita tuli laulettua joskus, tuli tippa linssiin kun niitä kuuli pitkästä aikaa. Kaikki kuoromuistot tulvahtivat mieleen, ne onnistuneet keikat, kuoromatka Latviassa yms, muut muistot. Sillä hetkellä kaipasin niitä hetkiä ja myös niitä musiikintunteja, mitä oli ylä-asteella. Muistelen niitä lämmöllä, ne antoivat voimaa aina kun niitä muistelee. Konsertti oli kokonaisuudessaan mahtava, olen todella iloinen että kuoro on pysynyt niinkin pitkään kasasssa ja toivottavasti pysyvät vielä pitkään. Konsertin jälkeen kävin toista kuoronvetäjää (joka oli minun entinen musiikinopettaja ylä-asteella) kiittämässä hienosta konsertista ja siitä että olen saanut olla osallisena kuorossa ja kaikesta siitä liittyvästä. Olin todella iloinen että hän tunnisti minut vaikka me näimme viimeksi koulun kevätjuhlassa. 

Laulaminen on edelleen tärkeä asia mulle, vaikken sitä harrastaisi missään tai laula usein niin kuin joskus kuoroaikoina. Haluaisin toki jotain sen tapaista tehdä jotta laulaminen ei jäisi kokonaan pois, mutta koulu vie aikaa sun muut. Tekosyitähän nuo toisaalta on, jos oikeasti haluaisin jatkaa laulamista nii pitäis asialle tehdä jotain, mut nii, se jääkin sitten siihen. Ehkä joku päivä otan itteäni niskasta kiinni ja teen jonkun ihmeen että pääsisin taas laulamaan niin kuin ennen. 

I've been waitin' for so long 

for something to arrive

for love to come along

now our dreams are comin' true

through the good times and the bad

Yeah, I'll be standin' there by you 

There's a world outside every darkened door, Where blues won't haunt you anymore

Voi tätä riemua kun pääsin pois koulust takaisin kämpille! Voin sanoa että viikkoon mahtui kaikenlaista tohinaa: verta hikeä ja kyyneliäkin ( okei, ei nyt sentään verta vuodatettu mut anyway) tuli tirautettua. En nyt tarkoita et olisin jotenkin liikuttunut siitä, mut se oli mulle sekä henkisesti että fyysisesti raskasta. Ensin piti tottua aivan erilaiseen unirytmiin, oppia melko lyhyessä ajassa uusia asioita, tekemään sellaisia töitä mitä kotopuolen navetassa ei ole koskaan tultu tehtyä ja kohtaamaan erilaisia tilanteita. Väsymys painoi joka päivä ja lihakset olivat kipeinä vaikka kuinka teki työt omalla tahdilla. Univelkoja oli muutenkin aivan tarpeeksi ja koko homma ylikuormittui. Piti purra huulta ja jaksaa loppuun asti. Viikon aikana oli kaks karjavastaavaa ja molemmat olivat täysin erilaisia: vastaava 1 oli rento, mukava, ei antanut liikaa töitä ja opasti asioissa jos oli epäselvää. Vastaava 2 oli taas aivan erilainen persoona, antoi vähän liikaakin tehtäviä samaan aikaan, luonteeltaan vaativa ja tarkka, oli mukava jos osasi valita oikeat sanansa hänen seurassaan. 

Kaiken sen työn jälkeen vastaava 1 arvioi minun työskentelyn koulun navetalla ja sain kiitettävän. Olin oikein iloinen siitä, mielestäni olen ihan hyvin pärjännyt vaikka välillä en osannut tietyissä asioissa luottaa itseeni ja sanoa itselleni että " mä osaan ja oon yhtä hyvä kuin muut". Jos jännitän jotain asiaa paljon ja jään miettimään sitä, sillon oon epävarma ja itseluottamusta ei siinä vaiheessa ole juuri ollenkaan. Oon myös hyvin tunnollinen asioissa, ehkä liiankin + asetan riman korkealle ilman että ajattelen sitä. Itseluottamusta pitäisi todellakin kehittää ja olla tarkkaavaisempi navetalla. Kyl mä tarkkailen ympärilleni, mut navetta on ensinnäkin iso ja elukoita on niin paljon, etten kerkeä/osaa/ kaikkea nähdä mitä ympärilläni tapahtuu. Kaikki se johtuu tästä häiriöstäni. Liikaa asioita mitä pitää muistaa ja tehdä lähes yhtä aikaa. Sit kun haluan tehdä asiat hyvin, oikeaoppisesti ja huolellisesti, käytän siihen liiankin paljon aikaa ja kuormitan lisää taakkaa itselleni..

Palaute sisälsi kuitenkin paljon positiivisia asioita ja kannusti mua olemaan rohkeampi ja luottavaisempi asioissa.  Kävin vielä päivätarkastuksessa ja tein määrätyt tehtävät ennen kuin äiti tuli mua hakemaan koululta takaisin kämpille. Kun sain kamat järjesteltyä, hemmottelin itseäni kuumalla vanilijakylvyllä ja kylmällä lonkerolla, sen olin todellakin ansainnut. Uuden Vuoden juhliminen jäi, mutta aion ottaa vahingon takaisin kunhan pääsis täs joku vkloppu viihteen puolelle kavereiden kans.. (;

Nyt voisin vain makoilla, laittaa kynnet uuteen uskoon ja alkaa katsomaan Olipa kerran - sarjaa, huomenna sit takas koulunpenkille, näkee taas kavereita pitkästä aikaa~