21: Kuva, joka kuvaa elämääsi

          

En tiedä miksi, mutta tämä kuva kuvaa tämänhetkistä elämääni. Jos luulette kuvan perusteella ettenkö ole onnellinen niin päinvastoin. Olen onnellinen kuin koskaan ennen. Tai että olen surullinen, ei se ole sitäkään. Ehkä tuo kuva kuvaa sitä, että olen hieman eristäynyt ja yksinäinen - positiivisella tavalla. Olen jo lapsesta asti viihtynyt omissa oloissani tähän päivään asti, vaikka näin vanhemmiten koin sen negatiiviseksi asiaksi. Vähitellen tajusin, että yksinäisyys voi olla iloinen asia, aloin opetella sitä ja olen lopulta hyväksynyt asian sellaisenaan kuin se on. Toki pidän muiden ihmisten seurasta, kunhan ei ole liikaa ihmisiä samassa seurueessa.

Koen olevani aina yksin sekä hyvällä että huonolla tavalla. Isossa porukassa olen totaalisen yksin, vaikka olisin monen kanssa siinä tilassa, kaikki ovat omissa porukoissaan enkä osaa liittyä seuraan koska olen asioista ihan pihalla mistä he parhaillaan keskustelevat ja se saa minut vaivaanntuneeksi. mutta jos on vain yksi ihminen, joka on seurassani, silloin en ole yksin. Kaksin on paljon helpompi olla, pystyy keskustelemaan syvällisistäkin asioista ja itse koen sen miellyttäväksi kuin isossa porukassa keskusteleminen. No, sitten kun ketään ei ole seurassani, voin olla omissa oloissani, nauttia hiljaisuudesta, mietiskellä ja olla vain eikä ole kiire minnekään Sitten tulee halu nähdä ihmisiä ja juuri silloin olisi seura paikallaan, mutta sitä ei aina ole saatavilla,    maaseudun peräsuolessa kun asun. Kaikki hyvät kaverit asuvat kaukana ja heitä ei tule nähtyä kovin usein.

Yksinäinen, mutta onnellinen.

Have A Nice Day

Vihdoin ja viimein Nikon D3100 on saapunut kotiin! Kävin äidin kanssa keskustassa ja oli puhetta että nyt olisi korkea aika hankkia järkkäri mulle, kesän aikana on tulossa muutamia kuvauskeikkoja ja keikkoja varten ostettiin tuo murikka, kamera on nyt latauksessa että koitan odotella kärsivällisesti että se latautuisi kunnolla ja pääsisin harjoittelemaan järkkärillä kuvaamista. Olen niin iloinen uudesta kamerasta että ei mitään rajaa! Nyt pääsen kunnon kameralla kuvaamaan ja saada hienoja kuvia. Lupasin vanhemmilleni, että teen kameranhankintaa vastaan töitä kotona ja meidän kotitilasta kevätalbumin, ottaa siis kuvia meidän eläimistä, arjen työstä, pelloista, metsistä - kaikesta mitä isä tekee työssään ja mitä siihen kuuluu, maksavat mulle siitä myös pientä korvausta, että teen albumin mielelläni heille.

Nyt sitä ollaan kauan odotetulla kesälomalla, koulu loppui tuossa viime perjantaina. En jäänyt kevätjuhliin kun ne alkoi vasta viideltä eikä isä olisi pystynyt iltahommien takia lähteä minua hakemaan, joten lähdin siinä aamupäivästä, pakattiin kamat kämpiltä autoon ja hyvästelin ne ihmiset ketä näin, kaikkia muita halasin siinä ketkä oli ympärilläni - Paitsi exää en halannut. Eipä hänkään näyttänyt siltä et oltaisiin voitu halaa. Ihan sama, ei kiinnosta. Eipähän tarvitse nähdä sen ihmisen naamaa - toivottavasti ei enää koskaan. En ehtinyt ihan kaikkia ihmisiä halaamaan, mikä harmittaa hieman mua, mut sille ei voi enää mitään, onneksi voi soitella ja pitää yhteyttä netissä niihin ihmisiin ja koittaa nähä heitä ees joskus.

En ole sittenkään varma haluanko oikeasti nuoriso-ohjaajan koulutukseen. Vaikka minulta löytyy luonnetta siihen, ei se ole haaveilemani ammatti ja tehdä sitä lopun ikääni kyllästymättä siihen. Mietin sitten, että minne muualle ja mitä voisin opiskella ja valmistua siitä ammatikseen. Aluksi mietin kosmetologin linjaa, tyyliin maskeerajan alaa. Kattelin kouluja ja niiden opiskelujen hintoja - Herrajestas että ne osaa olla kalliita! Olin sillee, et joo ei ehkä toi kosmetologin homma ole minua varten. Sitten tuli mieleen, että valokuvaajan ammatti ois tosi jees. Surffasin netissä ja löysin yhden hyvän kansanopiston, missä voi opiskella ammattivalokuvaajaksi. Sinne hain ja nyt jännitetään vastauksia. Toivoisin kyllä, että pääsisin tuonne kouluun opiskelemaan valokuvaamista, se kuitenkin kiinnostaa minua enemmän kuin nuorsio-ohjaajan opinnot, mutta jos en pääse sinne niin sitten menen nuvalle.

No, sen näkee sitten, minne pääsee ja minne ei.

Rainy Day

Se fiilis, kun astuu ulos sateeseen ja suunnistaa kauppaan luupit korvissa, mp3:sesta alkaa soimaan tilanteeseen sopiva biisi ja katselet ympärillesi, huomataksesi pienetkin asiat, joihin et yleensä kiinnitä huomiota. Kuin irtautuisi kehosta ja katselee maailmaa aivan eri tavalla. Näet pisaroiden tipahtelevan lätäköihin, pienen kastemadon luikertelevan asfaltilla, pisaran roikkuvan lehden reunalla, lintujen lentävän ylläsi. Haistat miltä ilma tuoksuu, mietit millainen olo sinulla on, miltä käveleminen tuntuu silmät kiinni, hengittää rauhallisemmin.. jotenkin vapauttava olo tulee. En yleensä tykkää sateessa kävellä minnekään, mutta tänään päätin lähteä kauppaan kävelemään ilman sateenvarjoa. Tällaiset tilanteet ovat tosi jänniä, sillon alkaa miettiä maailman menoa ja biisin tarkoitusta, sitä sisältöä mitä siinä on, sen sanomaa. Tuli tosi hyvä fiilis kun pääsi opistolle, hieman hiukset oli märät, mutta ei se haitannut, noin muuten en ollut märkä. 

Koulukin on kohta finaalissa. Eilen oli linjamme viimeinen keikka, Makkararockissa. Harmittaa hieman kun olisin halunnut esittää kaikki biisit mitä oon joskus laulanut tämän vuoden aikana niin tuolla keikalla, lauloin vain kolme biisiä, mutta ei se mitään. Pojat vetivät oman osuutensa loistavasti alusta loppuun saakka ja hakkasivat yhden bassoista tuhannen säpäleiksi, se oli näkemisen arvoinen juttu. Olin toisaalta iloinen, että meidän osalta keikkailu loppui, koska asioissa ei päästy eteenpäin ja se oli puuduttavaa, mutta toisaalta oon hieman haikeana, kaikki keikat olivat ikimuistoisia, niissä oli aina jotain hyvää kuin huonoakin. Muutenkin koko vuosi on ollut osalti hyvä ja huono, eräiden asioiden suhteen. Ikävä iskee vain muutaman ihmisen kohdalla, joita en välttämättä tule näkemään ollenkaan, ellei sitten sattuman varassa kohtaa heitä tulevaisuudessa. Toivon, että tapaisin heidän joskus jossakin ja muistelisimme hyviä aikoja. Tulevana keskiviikkona voisi lähteä ihmisten kanssa kuppia kallistamaan hieman rankalla kädellä, viimeiset päivät pitää viettää niin että ne muistetaan ja aina! 

After the rain
The sun shines
Then a brighter day (Mmm)
After the rain
Change comes
Nothing stays the same (Mmm)
After the rain
The sun shines
Then a brighter day
After the rain
Things gonna change
There's no more pain
After the rain

En ala

Että osaakin olla tuuria: Olin juuri viikon kipeä, poskiontelotulehduksessa. Tänään alkoi kivasti menkat ja ihanan kivuliaat, otin lääkkeen, helpotti, MUTTA olo oli edelleen huono. Tuli pahoinvointiaaltoja, kävin vessassa et oksettaako, ei tullu mitään. Ravasin moneen kertaan vessas ja oksensin sappinesteet pihalle, ai että tuntui mukavalle. Olo on entistä huonompi, en voi syödä mitään kun on niin huono olo enkä halua oksentaa uudestaan. oon ollut tämän vuoden aikana monta kertaa kipeänä... ei kiva.

Toiseksi viimeinen viikko on siis lähtenyt käyntiin huonolla tavalla eli tulla näinkin kipeäksi taasen. On se jännää että yks vuosi vierähtää niin nopeasti ohi, että sitä ei edes huomaa. Välillä aika menee toosi hitaasti, mut sitten välillä liiankin nopeasti, ettei meinaa pysyä menossa mukana. RB:n kanssa olisi vielä kolme keikkaa, torstaina lutakon kahvilassa, perjantaina Äänekosken Bub Markuksessa ja sunnuntaina Makkararock. Toivottavasti olisin keikkoihin mennessä paremmassa kunnossa, missasin jo yhen keikan viime viikolla, yhtään keikkaa en ole muistaakseni missannu sen takia et oisin ollu kipeänä. Nojaa, kai ne pärjäsivät hyvin ilman minuakin, oon vaan yksi laulaja....

Joka paikkaan särkee ja koskee enkä saa missään olla oikein rauhassa kuin ainoastaan kirjastossa. En voi edes nukkua tai levätä omassa huoneessani kun kiekkohullut rääkyy ja huutaa ja kiroavat oleskelussa telkku aivan täysillä. Haluaisin vain, että olisi hiljaista eikä mistään kuuluisi mistään mitään melua. Täältä sitä sopii toivoa, missään ole hiljaista.... paitsi kirjastossa tietenkin. Haluisin kyllä omaan huoneeseen lepäämään, mut noi hirmut pitää sen verran kovaa meteliä, ettei ees Erkki Venäläinen kestäisi korvien puolesta melua....

I'm going to have to run away, I'm sure that I belong some other place
I've seen another side of all I've seen,

It's hard enough to see the world as it is and hold on anything
without these quiet times, coming round here

Solitude

Solitude sometimes is
The place that I would like to live
Solitude sometimes is
When nothing really seems to fit

If black were truly black not grey
It might provide some depth to pray
To black out all the worlds of men
And demons too, but not even then

Solitude sometimes is

Solitude sometimes is
Life that no longer exists
Solitude sometimes is
When there's nothing left to give

Drop your bombs on all I see
Leave this world alone for me
The thing I need to hide behind
It reigns beneath my holy skies

If black were truly black not grey

It might provide some depth to pray
To black out all the worlds of men
And demons too, but not even then

Solitude sometimes is
Solitude sometimes is

 

Closure

Ei voi muuta sanoa kuin, että tää räkätauti osaa olla sitkeä. Tähän päivään asti olen nukkunut todella huonosti, nukkunut pätkittäin ja heräillyt siihen kun ei voi hengittää nenän kautta, joutunut niistämään joka hemmetin kerta nenä aivan verille ja koittaa nukahtaa uudelleen kunnes sama toistuu aina uudestaan ja uudestaan. Olen koko ajan väsynyt, mikään ei kiinnosta, ei haluta syödä tai tehdä mitään, leffojen katseleminen piristää hieman ja musiikin kuuntelu. Tänään piristyin kovasti kun postista tuli tilaamani liput KuopioRockiin. Odotan sitä festaria innolla. Vakkarifestari, missä käyn joka kesä, sanoisinko että Suomen parhaita festareita. 

Sitten aloin vanhempien kanssa keskustelemaan autokoulusta, niiden opiskeluista sun muusta. En tiedä, mutta mua alkoi arveluttaa koko homma aloittaa tänä kesänä. Vaikka olen kohta 19, mua silti hieman pelottaakin koko ajatus. Mietin, että miten Dysfasia vaikuttaa minuun sinä aikana kun olen liikenteessä, muistanko kaikkia niitä asioita, mitä pitäisi muistaa tien päällä? Muistaa kaikki liikenteenmerkit? Musta jotenkin tuntuu, etten ehkä ole vielä valmis menemään autokouluun. Voisin himas isäni avustuksella opetella ajamaan autoa ja muutaman vuoden päästä - Kun on enemmän varmuutta ja itseluottamusta asiaan - voisin sitten mennä autokouluun. Onneksi vamhempani ymmärsivät eivätkä painostaneet mua aloittaa autokoulua. Aloin sitten jostain syystä itkemään. Kai minua pelotti ja osakseen väsytti ja kun olen edelleen kipeä. Reagoin asioihin kai turhan herkästi....

Toisaalta jos aloittaisin autokoulun nyt, mulla olisi vapaus kulkea autolla minne haluan, töihin jotka sijaitsevat kaukana kotoa, lähteä kaverin luokse jos hän itse ei pääse meille, olla kuskina kavereille tai jos on joku reissu ja pitää lähteä kauemmas niin auton rattiin ja menoks. Silti musta tuntuu ettei mulla ole vielä tarpeeksi varmuutta aloittaa autokoulua. Se maksaa ihan hemmetisti ja tulee maksamaan vielä enemmän. Kaikki teoriatunnit, ajotunnit samassa paketissa. Ja miten Dysfasia ilmenee autokoulun opiskelussa? No, sanotaan näin, että opin paremmin käytännössä kuin teoriassa. Teoria-asiat eivät jää mieleeni lainkaan, ehkä sellaisia pieniä asioita. Käytännön kautta muistan paremmin mitä kussakin asiassa tehdään, sitä kautta oppiminen on minulle helpointa enkä menetä hermojani, kun taas teoria-asioissa jokunen kirosana saattaa lentää ja liikaselitettyjä asioita on hankala muistaa. Joudun tekemään joka ikisessä asiassa tuplasti enemmän töitä kuin ns. "normaalit", joilla ei ole kyseistä häiriötä.

On toki olemassa sellaisiakin ihmisiä, joilla on sama häiriö, mutta oppivat paremmin teorian kautta kuin käytännössä. Tiedän tämäntapaisia henkilöitä, jotka taitaa teoriat sun muut, mutta sitten kun siirrytään käytännön oppeihin, se on heille hankalaa. Jos asiasta kiinnostuitte, laittakaa Googleen hakusanaksi "Dysfasia".