Lehmä - tuotantoeläin ja sen käsittely omasta näkökulmasta

Olen jo jonkin aikaa lupaillut tehdä eräästä asiasta postauksen, joka on aiheuttanut mussa pieniä isoja kiukunpuuskia. Ennen kuin avaudun asiasta, mulla ei ole mitään kyseistä henkilöä mitään vastaan henkilökohtaisella tasolla. Kerron vain oman mielipiteeni, miten koen asian ja myös omat näkökulmat ja tiedot asiasta. Löytyy myös esimerkkejä, miten tilanteissa toimia ja miten ei. Eli lukekaa ajatuksen kanssa eikä tuomita toisen muodostettua mielipidettä ihan heti, jookosta? :)

Elikkäs, minä seuraan paljon eläimiin liittyviä uutisia sekä netistä että sanomalehdistä, varsinkin tuotantoeläimistä. Se edesauttaa mun omaa tietoutta ja osaamista eläintenhoitajan alalla ja ne asiat muutenkin kiinnostavat minua. Tässä yks päivä törmäsin tällaiseen uutiseen, jossa eläintenhoitajaksi opiskellut tyttö nimeltä Eveliina Lundqvist on kirjoittanut Salainen Päiväkirja Eläintiloilta - kirjan. Hän vieraili/ työskenteli erilaisilla eläintiloilla alle vuoden ajan ja sanoo huomanneensa eläintuotannon perustuvan väkivaltaan. Tämän kirjan avulla hän halusi kertoa kokemuksistaan, jotta ihmiset sais tietää, mitä tuotantotilojen suljettujen ovien takana oikein tapahtuukaan. Hänen mukaan eläimiin kohdistuva väkivalta on yleistä. Tässä eka linkki ja toinen linkki, lukekaa se ennen kuin alatte lukemaan yhtään alemmas. Lukekaa ekasta linkistä myös kommentit! Ja kyllä, tästä tulee romaania, olen siis varoittanut.

Artikkelin luettuani mulla alkoi höyry nousta korvista ulos ja näin pelkkää punaista. Myönnän, että hän teki rohkean teon, toivon mukaan tiesi riskinsä. Hän haluaa nostaa asioita mediaan ja vaikuttaa niihin, mutta sillä on omat varjopuolensa. Olen puhunut tästä artikkelista muutamien ihmisten kanssa ja minun lisäksi moni muukin on tuohtunut asiasta. Ensinnäkin että lähdetään yleistämään väkivallan käyttöä tuotantoeläimiin tai muutama kymmen tuotantotila ei kerro todellista totuutta asiasta. Kirjaa en ole saanut käsiini, mut mulle tuli itse artikkelista sellainen fiilis, että ihmiset, joilla ei ole mitään käsitystä tuotantoeläimistä tai niiden käsittelemisestä, alkavat kohta ajatella kaikista maanviljelijöistä, että he tekevät pahaa eläimille tahallaan, ei ajatella eläintä lainkaan tai niitä ei muka osata käsitellä. Se EI pidä paikkaansa! Kirjan tekijästä päättelin myös, että hän ei ole karjatilan tyttöjä tai ylipäätään ole kotoisin tuotantoeläinten keskeltä niin kuin minä. Itse olen koko ikäni asunut maalla, nähnyt ja kokenut yhtä sun toista lehmien kanssa ja voin omasta puolesta sanoa, että tytöllä ei ole tuon syvällisempää käsitystä tuotantoeläinten käsittelemisestä. Plus että hän on vegaani ja aktivisti. No, ne ovat omia valintoja, mutta nämäkin tiedot kertovat paljon ihmisestä. Tulee fiilis, että kosketuspintaa on lähinnä noihin nyrkin kokoisiin elukoihin.

Kuri ja väkivalta ovat kaksi täysin eri asiaa. Kurilla tuodaan navettaan järjestystä ja sillä kerrotaan eläimelle, että ihminen on pomo ja sitä tulee totella. Se tuo myös turvallisuutta sekä itselle että eläimelle, kun molemmat tietävät oman roolinsa. Lehmät voivat paremmin, kun kuri ja oikea käsittelytapa ovat asiallisia. Jos kuria ei löydy, sä et voi hallita eläintä ja työ eläimen kanssa on raskasta ja jopa vaarallista. Kun eläimellä on valta, se tekee mitä lystää, voi olla aggressiivinen, hallitsee muita eläimiä eikä ihminen saa eläimeen kontaktia. Ei ne päänsilittelyt ja kauniisti pyytäminen tuollaisissa tilanteessa auta yhtään, pikemminkin vaarantaa vaan omaa turvallisuutta.

 Väkivalta aiheuttaa eläimelle pelkoa ja jatkuvaa stressitilaa. Rankka kuri (jatkuva lyöminen esim. metalliputki) aiheuttaa eläimelle kipua ja jopa pysyviä vammoja ja se näkyy lihassa teurastuksen yhteydessä. En kiellä, etteikö olisi tiloja, joissa kurinpito menee väkivallan puolelle. Niitä löytyy varmasti, mutta ei sitä kaikkialla esiinny. Kokematon ihminen, joka ei ole koskaan ollut lehmien kanssa tekemisissä tai tiedä niistä, voi hänen näkökulmastaan näyttää hurjalta ja väkivaltaiselta toiminnalta, kun läiskitään lehmiä persuuksille. Lähes kaikki toiminta on asianmukaista suurimmaks osaks. Lehmä kuitenkin painaa sen 400-600 kg, että niiden kanssa joutuu käyttämään voimaa. Siksi on hyvä tietää väkivallan ja asiallisen kurin erot eikä mennä sitä nokkaa työntämään sellaisiin asioihin, joista itsellä ei ole mitään käsitystä.

Eläinten siirtäminen ja käsittely riippuu myös omista eläinkäsittelytaidoista ja kehonkielestä. otetaanpa esimerkki: Mansikki nimisen lehmän on aika mennä robotille lypsylle ja sen on noustava makuualustaltaan. Jotkut lehmät nousevat ylös mukisematta, kun niitä käsketään topakasti, mutta niin että äänensävy ei ole äkänen. Tilanteessa ollaan rauhallisia, mutta määrätietoisia. Lehmä vaistoaa, jos olet äkäisellä tuulella tai pelkäät sitä. Silloin se ei varmasti ole yhteistyökykyinen ja epäröi tehdä seuraavaa liikettä.

 Jotkut lehmät eivät siihen reagoi ja vaativat pari topakkaa potkua tai lantakolalla kopsaus kyljelle, äänensävy korottuu, mutta ei edelleenkään kuulosta äkäseltä. Tässä pitää muistaa myös se, että annetaan lehmälle aikaa nousta eikä olla jatkuvaan potkimassa lehmän perseetä punaiseks. Jos ei tapahdu mitään, eikun uudestaan. Osa lehmistä voi olla niin tuhannen laiskoja, etteivät reagoi mihinkään näistä. Silloin pitää koventaa otteita eli ääntä korottaen ja kovempi potku persiille. On myös sellaisia tapauksia, että lehmällä on niin kankeat jalat, ettei se laiskuuttaan jaksa nousta ylös. Viimeisenä vaihtoehtona voi olla sähköpiiska. Sillä kun napauttaa persiille nii se yleensä tehoaa kertaheitolla. Sähköpiiskan käyttö on kuitenkin vähentynyt vuosien varrella, että olen nähnyt vain yhdellä tilalla käytettävän sähköpiiskaa, kun lehmä ei jalkojensa ja laiskuuden takia noussut lypsylle. Jos oltaisiin heti ensimmäisenä tuikkaamassa lehmää sähköpiiskalla persiille, on sen ihmisen käsittelytaidoissa parantamisen ja miettimisen varaa. Meillä ei ole koskaan käytetty sähköpiiskaa, meillä lehmät osaavat nousta ylös joko nimen ja käskysanan kera tai parilla potkulla/kosketuksella.

Lehmälle pitää tehdä myös selvät pelisäännöt, mitä saa tehdä ja mitä ei. Jos se tekee ilkivaltaa eli tyyliin puskee robottiruokkijaa, lipeksii ja repii lypsyletkuja tai  muuta sellasta mistä voi aiheutua vahinkoa, siitä pitää rangaista. Eläimen ilkivalta pitää kitkeä heti, jos sitä ei katkaista, se tekee sen uudestaan ja se oppii tekemään sitä aina eikä lopeta.

Voimankäyttöä ja siihen tarkoitukseen soveltuvia välineitä tulee käyttää tilanteen mukaan, mutta niin että se on hallittua eikä se aiheuta eläimelle strssiä, kipua tai pelkoa. Itse sallin voimankäyttöä, kunhan se ei mene väkivaltaiseksi. On tilanteita, jolloin joutuu enemmän tai vähemmän käyttämään voimaa, elukasta riippuen myös. Esimerkki: Hieho pitää siirtää karsinasta parsipaikkaan. Näissä tilanteissa käy useimmiten niin, että hiehoa liikuttaessa se jäykistyy joka solulta, kun sille tehdään jotain uutta ja outoa. Se johtuu osin myös arkuudesta tai itsepäisyydestä. Jo päitsien laittaminen on haasteellista, riippuen toki onko kyseinen elukka kesy, että se antaa laittaa päitset ilman taistelua. Hiehoa lähestytään rauhallisesti, jutellaan lempeällä äänellä ja sujautetaan päitset/ naru hiehon päähän huomaamattomasti. Liikkeelle lähtö on vaikein osuus, koska se pystyy etujaloilla stoppaamaan esim. ritilään ja sillä on enemmän massaa kuin ihmisellä. Tätä hommaa ollaan tehty isäni kanssa paljon. Hiehoa kiskotaan tasaisesti ja pieniä taukoja pidetään välillä. Jatkuva kiskominen ja taistelu pahentavat asiaa. Jos ei tapahdu mitään, tässä vaiheessa minä menen hiehon taakse ja tasaisesti työnnän sitä eteenpäin. Ei kovasti, mutta topakasti. Silloin se yleensä lähtee liikkeelle ja se viedään omaan parsipaikkaan. Hieho saattaa pysähdellä matkan varrella, haistella, katsella outoja asioita ja siinä tilanteessa mennään ajan kanssa ja taas ajetaan nätisti eteenpäin. Jotkut osaa olla niinkin vikureja ja ovelia, että ne stoppaavat joka ikiseen kohtaan, minne ne saavat sorkkansa survottua. Se on aina tapauksesta riippuen, mutta olemme isän kanssa sen verran hyvä tiimi, että hiehojen siirtelyt ovat sujuneet nopeasti, mutta kivuttomasti.

Kaiken toiminnan ei kuitenkaan tarvitse perustua voimankäyttöön. Myös kaurasankolla houkuttelu ja eläimen kesyttäminen auttavat. Kesyttäminen lähtee sieltä vasikasta, jolloin sille tulee tutuksi sen hoitajat, käsittelytavat ja tilat, missä se elelee. Tämä vaatisi päivittäistä vasikoiden ja hiehojen kanssa olemista, mutta sitä aikaa ei yksinkertaisesti tilallisilta aina löydy. Minä olen taaperosta asti käynyt päivittäin hiehojen laitumella rapsuttelemassa ja juttelemassa niille, kun ei minun ikäisiä lapsia asunut lähistöllä. Lehmät olivat mun parhaita kavereita ja ovat edelleen. Mun ajankäyttö ja käsittelyn ansiosta hiehoista tuli kesyjä, helposti käsiteltävissä olevia eläimiä. Sillä on suuri merkitys monessa suhteessa.

Jos luitte kommentteja artikkelin alta, Suomesta löytyy tuotantotiloja, joissa oikeasti välitetään omista elukoista ja eläimen hyvinvointi on etusijalla.  Ne tilalliset, jotka rakastavat eläimiä ja nauttivat työstään, he tekevät sitä tunnollisesti ja rakkaudella. Vaikka lehmät ovat tuotantoeläimiä, on ne kuitenkin sen verran pitkäikäisiä, että niihin kiintyy ja niistä tulee työkavereita, lemmikkejä. Ei tilalliset - ihmiset eivät ehkä osaa ajatella lehmistä/ tuotantoeläimistä niin, mutta minä ajattelen. Tilallisen ihmisen pitäisi tietää, että kaltoin kohdeltu eläin ei voi hyvin, ei tuota eikä siitä saa rahaa ja siitä eläimestä riippuu hänen elantonsa. Tuotantotilat ovat eläinvirastojen ja eläinlääkäreiden tarkkailun alla ja jatkuvasti pyrkivät parantamaan eläinten olosuhteita tekemällä yllättäviä tilakäyntejä ja säädöksiä eläinsuojeluun, mutta suurin muutos lähtee itsestä.

Vasikoiden nupotuksesta sen verran (= sarveisaineen kasvaminen pysäytetään eli ettei kasva sarvia), että tammikuussa vuonna 2011 Suomen Eläinlääkäriliiton hallitus hyväksyi käytännön, että nupoutuksia ilman kivunlievitystä on kielletty. Vasikalle annetaan paikallispuudutus ja kipulääkitys sisältyy toimenpiteeseen. Lisää säädöksistä ja tuotantoeläimiin liittyviä asioita löytyy Eviran sivilta ja täältä, Suomen Eläinlääkäriliitto.

Toisessa linkissä tuli ilmi, että Eveliina suunnittelee jonkinlaista turvakotia tuotantoeläimille eli eläinsuojelukeskuksen. En sillä sano etteikö se olisi hyvä idea, mutta mikä tarkoitus tällä loppujen lopuksi on? Pelastaa kaikki Suomen lehmät, kanat, siat, turkiseläimet? Mitä tästä kaikesta hyötyy? Tienaako tuolla keskuksella leipänsä vai? Tämä on surullinen totuus, mutta nämä ovat tuotantoeläimiä, joista saamme lihaa, maitoa ja muita tuotteita. Niillä on oma elinkaarensa, joillakin se on lyhyt joillakin taas pidempi.  Minä eläintenhoitajana ja eläinrakkaana ihmisenä joudun ajattelemaan asiat niin kuin ne ovat. Kun kyse on omasta elannosta ja lehmän tilasta riippuen on joko poistettava tai hoitaa se kuntoon ja se on täysin tilallisen päätettävissä oleva asia. Lehmien hoidot eivät ole mitään halpoja ja niihin uppoo helvetisti rahaa. Myös paranemisprosessi voi olla hyvinkin pitkä ja kyky tuottaa maitoa heikkenee entisestään.  En minäkään pitäisi lehmää karjassa, joka tuottaa heikosti eikä sen paraneminen mene suuntaan tai toiseen. Nämä ovat kakspiippuisia asioita. Ei siinä, lykkyä pyttyyn, jos hän saa ärhäkät känkkäränkkälehmut liikkeelle silittämisellä ja nätisti pyytääen ilman kuria.

Tästä puuttuu moni asia, mitä tuoda esille, mut yhteenvetona tästä kaikesta on se, että asioita ei voi yleistää ja kaikella toiminnalla on syynsä. Olen kirjoittanut tätä lähes koko päivän, kirjoitusvirheitä voi löytyä, mutta olen yrittänyt katsoa tekstin niin että se olisi sujuvaa lukemista. Olen puhunut, aamen.