Nyt alkoi sen verran hajottaa toi neljän seinän sisällä kyköttäminen, että päätin lähteä ulos ja mennä isän kanssa laavulle paistamaan makkaraa. Sillä aikaa kun isä laittoi nuotiota, minä harjoittelin autolla ajamista nelivetoisella Mizubizillä. Ja ei, mulla ei ole autokorttia vaikka olen kohta 20. Ei vain ole ollut tarpeeksi rohkeutta ja kiinnostusta lähteä autokouluun, joten isäni on opettaa mulle perusasiat ennen kuin alotan autokoulun ettei asiat tule niin uutena ja outona. En ole kovin innoissani autolla ajamisesta, mutta tiedän et mun on pakko ajaa se, koska ilman sitä en voi kulkea tulevaisuudessa töihin ja muualle eikä vanhemmat rupea kuskaamaan mua ja sehän on varmaa se. En näe autolla ajamises mitään hienoa kuin muut, jotka jaksavat ajaa sitä samaa timpan lenkkiä jota ajettiin jo sillon kun mä en ollut vielä olemassa. Mulle se on vain paperilappunen joka antaa oikeuden ajaa autoa laillisesti ja päästä paikasta A pisteeseen B, siinä kaikki. Ehkäpä innostus autolla ajamiseen kasvaa ajan myötä tai sitten ei, mut tällä hetkellä autolla ajaminen ei ole mun lempipuuhaani.Olen kuitenkin kehittynyt ajamisessa sen verran etten enää ole niin varovainen kuin ensimmäisillä kerroilla ja osaan peruuttaa, vaihtaa vaihteet yms. muuta. Hyvään suuntaan ollaan kuitenkin menossa.
 | ||||
| (ei ole mun ottama kuva) |
Muutaman kierroksen jälkeen isä oli saanut nuotion tehtyä ja makkarat paistettua. Siinä sitten istuttiin nuotion lämmössä, kuunnellen Sokerimäeltä kantauvia rallikisojen ääniä ja syöden makkaraa. Jultetiin syvällisiä ja oltiin vain, ei ollut kiire lähteä minnekään. Isäni ja äitini isä tekivät laavun joskus 90-luvulla eikä se ole muuttunut siitä mikskään. Sitten tulikin puhetta, etten ole koskaan tuntenut kovin isäni vanhempia (jotka kuolivat jo sillon kun olin pieni) tai äitini vanhempia. Äitini puolelta on enää vain mummu elossa, mut kovin on etäinen ihminen ja on tekemisissä ainoastaan äitini ja hänen veljensä kanssa. Kadehdin heitä, joiden isovanhemmat ovat hyvinkin tiiviisti tekemisissä lastenlastensa kanssa ja ylipäätään ovat kiinnostuneita heidän asioistaan ja tekemisistään. Mun isovanhemmat eivät tulleet itse kysymään multa tai veljiltäni mitään tai edes näyttäneet olevansa kiinnostuneita meistä. Kaiken he kysyvät vain vanhemmiltani. Yritin tutustua isovanhempiini, mutta en saanut heihin mitään kontaktia, olivat niin etäisiä. Muistan vain sen yhden kerran jolloin juttelin äitini isän kanssa enemmän kuin pari sanaa: Se oli joskus kesällä, olin jotain alle 14-vuotias, olin totaalinen hevoshullu. Ukki kertoi, millasia hevosia hänellä oli joskus, minkä nimisiä ja näköisiä, kuinka paljon kommelluksia niiden kanssa sattui. Se oli sekä ensimmäinen että viimeinen kerta kun hän puhui mulle niin paljon. Hänen kuolemastaan on nyt jotain 3-4 vuotta, mutta muistelen häntä silti lämmöllä, vaikken tuntenut häntä kovin hyvin. Olkaa te siis onnellisia, joilla on vielä hyvät välit isovanhempiin ja jotka ovat vielä elossa, sitä ei koskaan tiedä milloin on liian myöhäistä parantaa välejä.
 |
| (ei oo mun ottama kuva) |
Jonkin aikaa oltua lähdimme laavulta kotia kohti ja jatkoin vielä ajamista parin kolmen kierroksen verran. Toivottavasti pääsen ensviikolla töihin, alkaa tää sairastelu ottaa päähän. En jaksa vain olla koneen äärellä, roikkua Facebookis ja olla tekemättä mitään fyysistä hommaa. Noh, sen näkee sitten ensviikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti